Le temps a passé très vite!

Sori taas tosi pitkä poustaus väli, mutta aika kuluu täällä niin nopeesti! Ei tätä ajankulkua voi vain ymmärtää täällä. Ehkä viimesitään nyt nää kevään merkit: lumen sulaminen, aurinko, ja alkava vihreys on saanut mut tajuamaan, että pian tää kaikki on ohi!!! Musta tuntuu, että vastahan oli uusivuosi, mutta me ollaankin jo maaliskuun puolivälissä! CRAZYYY!

Tähän elämään täällä on jo niin tottunut, että kotiin palaaminen tuntuu jopa oudolta. Ihan kamalaa että noin kolman kuukauden päästä joudun jättämään tän mun elämän täällä ja hyvästelemään Montrealin ja kaikki mulle rakkaat ihmiset täällä... ainakin hetkeksi.

Nää kotiajatukset tuli varmasti vielä enemmän mieleen ja ajatuksiin, kun vihdoin sain nähdä äitini ja siskoni noin seitsemän kuukauden tauon jälkeen! Autossa, matkalla lentokentällä  perhettäni vastaan host-äitini kysyi aijonko alkaa itkemään (ilmeisesti mut tunnetaan jo liian hyvin täällä) ja vastasin en, sillä en ollut ajatellut asiaa sen enemäpää. Vielä lentokentän ulospääsy-portin luona odotellessani, ajattelin ettei itkua tulisi. Tosin, minua alkoi jo hieman jännittää. Nähdessäni äitini ja siskoni kävelemässä portista ulos en vaan voinut itselleni enää mitään! Tunteeni saivat vallan ja purskahdin täyteen itkuun! Olin vain niin iloinen, nähdessäni oman perheeni niin pitkästä aikaan!! 

Vietimme aikaa tyttöjen kesken!! Museoita ei todellakaan kierrelty, mutta sitäkin enemmän äidin luottokortti vinkui ja onnelliset tytöt marssivat kaupoista ulos kassit kädessä! Hahaha, myös suomen puhuminen pitkästä aikaa tuntui enemmän kuin hyvältä!! Vitsejä lenteli toisensa perään ja naurusta ei ollut loppua! Ja kaikkein parasta siinä oli, kun kukaan muu ei ymmärtänyt meitä! Viikko perheen kanssa kului nopesti, liian nopeasti!! Nauttisin joka ikisestä hetkestä heidän kanssaan! Lentokentällä hyvästellä, itkua taas pidätellen, pidin vain mielessäni, että pian me taas nähdään ja sain kuin sainkin pidettyä itkun sisälläni!

xxxxx Noora!